Sapelihammastiikerit aidan takana

Hevonen on saaliseläin. Sen ensimmäinen vaisto on häipyä huitsin nevadaan niin nopeasti kun mahdollista, jos jostain aidan takaa sattuisi esimerkiksi sapelihammastiikeri hyökkäämään kimppuun. Sillon ei sen päässä liiku mitään muita ajatuksia, kun että pois täältä ja heti, katsotaan sitten myöhemmin, että oliko pukkikiitolaukka oikeastaan tarpeellinen vai ei.

Sapelihammastiikerit on tosin kuolleet sukupuuttoon jo aikaa sitten, mutta mistäs hevoset sen tietäis? Kukaan ei ole kertonut edes miltä ne näyttävät. Mutta vaisto on jäänyt ja sitä on toteltava.

Meidän Jackillä oli tämmöisiä säikkypäiviä silloin tällöin. Pusikoiden rahina tai mikä tahansa outo ääni sai sen säpsähtelemään tai tekemään sivuhyppyjä. Maastossa auttoi näihin aina kunnon pohjeavut eteenpäin. Kerran aamulaukkamaastossa niityillä olin vielä hieman unissani, enkä reagoinut pohkeilla tarpeeksi nopeasti sivuloikkaan laukassa. No, sitä seurasi toinen sivuloikka ja meikä mätkähti maahan. Äähpuuh, ja ilmat pihalle... no, onneksi ei mennyt mitään rikki ja Jack tyytyväisenä mutusteli ruohoa vieressä kuin ei mitään ihmeellistä olisi tapahtunutkaan. Jeespoks, pääsin takaisin selkäänkin vaikkei niityllä ollut mitään nousuapuja ja vaikka paikat tutisivatkin hieman, ei muuta kun takaisin kunnon laukkaan. Silleenhän siitä pelosta pääsee eroon: het vaan takasin kunnon vauhtiin. Saman maastolenkin aikana ravailin ja laukkailin vielä kunnolla, pidin vaan huolen, että pohkeet ja reaktiot oli kohdallaan.

Jos Jack ei joskus halunnut mennä sapelihammastiikereitä kuhisevan kohdan ohi maastossa, sille toimi aina peruutus, pysähdys, eteen, kääntö, peruutus, pysähdys, eteen, kääntö....jne. Eli pidettiin sitä todella kunnollisessa treenissä. Yleensä esim. kamalan portin kohdalla pysähdys, peruutus, eteen toimi todella hyvin niin, että aina mentiin hieman lähemmäksi porttia ennenkuin taas pysähdyttiin ja peruutettiin. Lopulta oltiin kohdalla ja sitten siitä läpi. Joskus tosiaan sitten piti kääntyä muutamaan otteeseen tai jopa peruuttaa menosuuntaan välillä.

Poju on taas aivan toisenlainen. Sillä ei peruuttelut auta. Mutta sillä taasen maastossa auttaa pikkuriikkiset voltit. Eli käännän se sinnepäin kunnolla minne se haluaa kääntyä tai minne se väistää niin, että pää on melkein mussa kiinni (toisella kädellä myötään niin, että ohja on löysä), ja hupsista se onkin takaisin menosuuntaan! Ha, eli humpsautan voltin ennenkun se on tajunnutkaan mitä tapahtui. Sitten pyydän eteen määrätietoisesti pohkeilla. Jos ei mennä eteen, niin taas voltti samaan tyyliin. Ja eteen, jos ei, niin voltti jne. Muutaman kerran jälkeen tuo luovuttaa ja kävelee eteenpäin.

Eli on todella tärkeää, että havainnoit ja kokeilet heti alussa, mikä omalla hevosellasi toimii näissä tilanteissa. Onko se väistö, peruutus, kääntyminen, voltit... jos joku ei toimi, kokeile jotain muuta. Tai jotain yhdistelmää. Pitää olla hevostaan nopeampi ja viisaampi.

Will Faerberilla on hyvä kommentti blogissaan säikkyvistä hevosista.

Minäkin tein tätä tietämättäni aiemmin pojun kanssa. Eli siis vahvistin hevosen säikkymistä pysähtymällä ja antamalla sen katsoa asiaa ja taputtelemalla sitä! Hupsista! Eihän sen niin pitänyt mennä...

Mutta siis viime alkutalvena kun päivät pimeni, alkoi poju säikkyä kentän toista laitaa, tai kaikkia laitoja sillon tällön. Luultiin, että poju pelkää pimeää ja varjoja valaistun kentän ulkopuolella. Välillä oli hyvä mutta toisinaan todella huono ja voitiin mennä vaan ympyrää keskellä kenttää. Jackillä toimi aina näissä tapauksissa enemmän työskentely, eli siis jatkuvasti voltteja joka paikassa, väistöjä, siirtymiä, suunnan vaihtoja yms. kivaa. Pidin sitä siis joka sekunti jossain tehtävässä. No tämä ei toiminut pojulla, se tuli treenin aikana aina vaan säikymmäksi. Ja siis samalla palkitsin sen säikkymistä silleen, että annoin sen pysähtyä ja kohdata ne ’pahat paikat’. Hehheh, tietämättäni tein siis aivan väärin sen kanssa.

No, tuli talvi, ja kelirikko kentällä oli aikalailla paha. Oli jäistä kun välillä oli pakkasta ja sitten taas lauhaa. Kentällä ei siis voinut kunnolla ratsastaa muutamaan viikkoon. Me sitten juoksutettiin, kun se oli just turvallista vielä. Ja hämmästys oli suuri, kun sitten parin viikon tauon jälkeen päästiin taasen selkään: pojulla ei ollut hajuakaan säikkymisestä missään kentän kohdassa!!

Juoksutus toi täydellisen ja 100% ratkaisun ongelmaan. Eli siis me juoksutettiin sitä kentän joka kulmissa ja kohdissa. Ihan annettiin mennä vaan, kunnes rauhoittui. Ja sitten kun ruvettiin tosiaan taas ratsastamaan, oltiin jo luettu Faerberin neuvot, eikä enää palkittu säikkymistä. Ei tuo ongelma ole tullut takaisin, ja jos tulee, niin tiedetään mitä tehdään. Toisaalta tämä voi myös olla meidän uuden klassisen tyylin ansiota (á la Faerber sekin); poju on tullut vieläkin rauhallisemmaksi sen aloittamisen jälkeen.

Eli siis riippuen hevosesta voi enemmän työskentely auttaa, tai sitten juoksuttaminen. Mutta kaikissa tapauksissa säikkymisen palkitsemista taputtelulla, pysähtymisellä yms. pitäisi välttää... Älä edes katso ’pelottavaan’ kohtaan, sekin vie jo huomiota asiaan, jännityt ja hevonenkin jännittyy...

Ei anneta sapelihammastiikereille mahdollisuutta jahdata hevosiamme! Eli kohdataan ongelmat ja ratkaistaan ne.