Sateenkaaren tuolle puolen

Parhaan kaverinsa kanssa ulkona.

Ei tullut suomennettua tuota kuolinviestiä keväältä... Ihan hyvä kun englanniksi sai sen kirjoitettua. Mutta tässäpä noin tiivistettynä suomeksikin, mitä oikein tapahtui meidän isolle nallekarhulle.

Kaikki näytti olevan hyvin perjantaina 24. huhtikuuta, kun tultiin tallille. Mutta heti kun Poju oli sisällä karsinassa, alkoi se kuopimaan petiään, potkimaan mahaansa ja piehtaroi! No, ei muutakun heti ulos kävelemään ja soitettiin eläinlääkärille. Ell tuli ja tutki edestä ja takaa. Ei huomannut mitään, joten antoi kipulääkettä ja ohjeet jatkaa kävelytystä jos tuo rupeaisi rauhattomaksi. No, pari tuntia meni suht ok, mutta sitten alkoi olla siis rauhaton ja kivuliaan oloinen. Vietiin ulos ja tuotiin välillä sisään. Ei tuntunut paranevan, vaikka ilmaa tuli ulos ja välillä vähän kakkaakin... Soitettiin keskiyön jälkeen päivystävälle, joka kehoitti odottamaan ja katsomaan puolisen tuntia. No, eihän mikään muuttunut kuin ehkä pahemmaksi, jotta soitettiin sitten uudestaan. Ell tuli kello kaksi aamulla opiskelijoiden kera. Silloin ressukka oli niin kipeä, ettei se halunnut pysähtyä enää... oltiin kävelytetty sitä siinä vaiheessa jatkuvasti parisen tuntia miehen kanssa, ja aina kun yritettiin viedä se karsinaan, ei tuo halunnut pysyä siellä... No, tutkittiin taas edestä ja takaa. Ei löytänyt mitään. Antoi kipulääkkeen ja sanoi, ettei voinut tehdä muuta ja oli jo lähdössä pois, kun päästin Pojun irti karsinassa. Se vetäisi itsensä heti kyljelleen ja ähki kivuissaan... sitä oli todella vaikea katsella... :( Onneksi ell kääntyi siinä vaiheessa takaisin ja totesi että nyt ei ole homma oikein, lääkkeen olisi pitänyt tehota. Soitti klinikalle ja sieltä tuli kehoitus tuoda Poju sinne heti. Onneksi ell ja opiskelijat jäivät auttamaan ja varmistamaan, että saatiin Poju traikkuun. Nimittäin sitä oli todella vaikea saada ylös... Luultavasti siinä vaiheessa kun oltiin saatu traikku valmiiksi oli kipulääkitys hieman auttanut ja tuo oli todella väsynyt yön kivuista ja kävelyistä. Mutta onneksi saatiin se heivaamalla vihdoin ylös ja sittenhän tuo käveli traikkuun ihan helposti. Ja onneksi yliopistollinen hevosklinikka on tuossa 30 min ajomatkan päässä! Siellä oltiin viideltä aamulla. Poju oli jotenkin virkistynyt matkan aikana ja käyttäytyi hienosti klinikalla. Tutkittiin taas edestä ja takaa. Tälläkertaa päivystävä klinikan ell vihdoin tunsi jotain suolessa... Vaihtoehdot oli odottaa ja katsoa tai leikata heti. Me sanottiin, että leikatkaa. Kotona oltiin sitten vihdoin seitsemän maissa aamulla...

Kaikki tykkäsivät Uskosta, mutta tässä rakkain tyttökaveri. 

Leikkaus meni todella nappiin ja kirurgi soitteli kello 11 aamulla. Siellä oli ollut suoli kiertynyt kerran itsensä ja kerran toisen osan yli. Ei olisi ollut hengissä kauaa ilman leikkausta. Kaasua vain suolessa, suoli näytti muuten täysin hyvältä. Heräsi 4-5 tunnin päästä ja oli kriittinen mutta ok. Yö oli hieman kivulias, mutta oli paremmassa kunnossa sitten taas sunnuntaina. Ja sama taas illalla ja yöllä kipuja, mutta maanantaina päivällä taas ok. Päästiin katsomaan tuota maanantaina iltapäivällä (viikonloppuna ei ole vierailuaikoja...). Silloin oli kakannut justiinsa ja söi hieman siiloheinääkin. Oli kiva nähdä. Hieman oli optimistisempi olo. Mutta sitten tiistaiaamuna tuli se soitto. Olin justiinsa sillon minuutin ulkona kun soittivat mulle kotiin... Ja kun soitin takaisin, oli numero varattu... eli tiesin, että soittivat miehelle töihin. Ja arvasin miksi - eivät ne muuten olisi soitelleet noin aamutuimaan. Mies soittikin sitten. Yöllä/aamulla oli noussut todella korkea kuume ja Poju oli nyt erittäin kivulias - oli tipassa koko ajan, mutta lääkitys ei auttanut. Nyt ei ollut muuta tehtävissä kun päästää se pois. Mies ehti käydä sanomassa hyvästit, kun työpaikkansa on siinä klinikan kupeessa, minä sanoin, että älkää antako sen kärsiä yhtään kauempaa - eli en lähtenyt ajamaan itse klinikalle (siinä olisi mennyt ainakin puoli tuntia...). Se päivä meni itkiessä... ja monta seuraavaakin.

Vihreillä laitumilla... 

Tekivät ruumiinavauksen, ja sieltä tuli tietoa sitten myöhemmin varsinaisesta kuolemaan johtaneesta syystä: mahalaukku ei kestänyt... Kuulemma erittäin harvinaista. Huuhtelivat sitä säännöllisesti klinikalla, mutta se ei ollut auttanut. Suoli siis toimi ok, mutta mahalaukku ei. Mitään ei siis olisi ollut tehtävissä. Katselin Pojun videoita sen jälkeen silmä tarkkana monta monta kertaa... yritin nähdä, oliko se kipeä ennen tuota koliikkipäivää... filmiä oli ihan siltä edelliseltä päivältäkin. Mutta ei näkykyt yhtään mitään tavallisesta poikkeavaa. Ei ollut ollut ärtyisä, hidas, jäykkä... ei mitään, mikä olisi jotenkin viitannut mahavaivoihin. Oikeastaan todella hyvä, että oli niin paljon videota, ainakin voin siten varmistaa, ettei me missattu mitään oireita. Kun ei ollut mitään oireita ennen tuota perjantai iltapäivää. Se tuli ihan kuin salama kirkkaalta taivaalta se koliikki. Aamulla oli ok, oli syönyt kaikki, oli kakannut normaalisti, käveli normaalisti ulos, söi normaalisti lounasheinät... ei näyttänyt olevan mitenkään erilainen tarhassa kuulemma. Ainoa syy on oltava se, että Pojuparka söi jotain sopimatonta tarhassa iltapäivällä... eli siis maata/juuria/jotain kaasua aiheuttavaa kasvia. Ja ähky alkoi siis juuri silloin perjantaina iltapäivällä.

Lepää rauhassa meidän rakas Usko! 

Uskoni, 23.5. 2003 - 28.4. 2015